Tomi Letonsaari 1999.
“Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.” Sanonta on peräisin jo muinaisilta ajoilta, mutta minkälaisia olivat ne nimet joita muinoin käytettiin? Tomi Letonsaari kirjoittaa aiheesta.
Nimien laadusta
Nimi on kuin onnentoivotus, siitä on haluttu antaa hyvä ja kaunis, ja nimistön aihepiirit kuvastavatkin silloista elämänpiiriä ja toiveita. Monet nimet kuvaavat luonnetta (esim. Mainikki, Hyväneuvo, Tietävä) tai toivottavia taitoja (Hyväpaulo, Sotia, Seppo). Jälkimmäiseen ryhmään liittyvät läheisesti monien tärkeiden kapineiden nimet (Keihäri, Nuolia, Kalpa). Suurin osa nimistä ammentaa kuitenkin aiheensa luonnosta, eläimistä ja kasveista (Leinikka, Ohto, Äijäpäivä).
Yllättävä seikka nimistössä on sen selkeä erottamattomuus miesten ja naisten nimissä. Esimerkiksi Mielitty on 1300-luvun lähteissä mainittu molemmilla sukupuolilla. Toki löytyy joitain päätteitä, joita käytetään vain toisten nimissä, esimerkiksi Hämeessä käytetty -ia pääte miehen nimissä, ja lehmän nimistä tuttu -kki naistennimissä. Samoin härkien nimiä johdettaessa käytetty -o löytyy useista vanhoista nimistä. Paljon löytyy myös samakantaisia nimiä, kuten Lempi on saanut naisellisen sävynsä vasta 1800-luvulla ja sen johdokset ovat muinaissuomessa käypää tavaraa miehilläkin, kuten osoittaa Kalevalan naistennaurattaja Lemminkäinen. Nimenomaan naisten nimille tyypillisenä kuvastona voitaisiin kai pitää muutenkin naisten epiteetteinä käytettyjä luonnonilmiöitä, kuten marjoja sekä joitain lintuja ja kasveja (Mansikki, Alli, Virpi).
Sanojen johtamisesta on syytä sanoa muutakin: näyttää nimittäin siltä, ettei nimien käyttö ole ollut lainkaan niin vakiintunutta kuin myöhempinä aikoina. Nimeä on taivuteltu käyttöyhteyden mukaan niin eri elämänpiirien kuin -vaiheidenkin mukaan. Niin siis Hyväriä on voitu sanoa metsästysjoukossa Hyväjoutseksi, kotona vaimo Hyvälemmeksi ja niin edelleen. Vähemmän kuvaavat johdoksetkin antavat nimelle eri sävyjä, esimerkiksi Mielikirjasta (kirja=koristekuvio) Mielitty, Mieliä, Mielo, Mielikkä. Nimi on muuttunut iän myötä; ihmistä kutsutaan nuorena koltiaisena tai verkkaisena vanhuksena eri johdannaisin. Tällainen nimikäytäntö on varsin luonnollinen, ihminen kun elämänsä aikana muuttuu ja omaksuu koko joukon erilaisia rooleja eri pienryhmissä, miksei siis nimikin, joka ihmistä kuvaa muuttuisi siinä mukana.
Kaksiosaisiin nimiin liittyen on arveltu, että Suomessakin olisi saattanut saman suvun jäsenillä olla nimen toinen osa sama, siis esimerkiksi germaanisankarit Hildebrant ja Hadubrant olivat isä ja poika. Tämä järjestelmä on kaiketi ollut käytössä Ruotsissakin 700-lukua myöten. Suomesta on löydetty esimerkiksi Ikä-johdannaisia parikymmentä; Ikäjoutsi, Ikälempi, Ikämieli, Ikäneuvo, Ikäpäivä, Ikätora, Ikävalta ja niin edelleen, mutta mitään varmaa on tietysti hankalaa tästäkään sanoa.
Nimeämisestä
Vainajakulttiin kuului ajatus suvun vainajan haltian siirtymisestä lapseen. Haltian voi sanoa kuuluvan suvun parissa kulkevaan hyvään perintöön, joka on osaltaan määrännyt pienokaisen luonnetta, näköä ja käytöstä. Lapsen haltialla on nimi, jonka mukaan lapsi täytyy nimetä, tämä määrää hänen osansa elämässä. Niinpä siis lapselle on olemassa vain yksi hänelle sopiva nimi. Tämän selvittämiseen on käytetty erilaisia menetelmiä esimerkiksi kehdon nostelua tai itkevän lapsen tyynnyttelyä nimiä luetellessa; kehto tuntuu kevyeltä tai lapsi herkeää itkemästä oikean nimen kohdalla. Vaikka tämän tekisikin mahdollisuuksien mukaan alan ammattilainen kuten kätilö tai tietäjä, saattaa lapselle silti osua väärä nimi, jolloin se pitää vaihtaa.
Uudelleennimeämistä voidaan käyttää muissakin tilanteissa. Etenkin suuren vastoinkäymisen kuten sairauden sattuessa voi nimen vaihdosta olla hyötyä, ihmisen osa ja haltia kun vaihtuu nimenvaihdon myötä. Ihmisen suojelija on voitu näin panna viralta ja ottaa toinen – toivottavasti parempi – tilalle. Toista nimeä on voitu käyttää myös vain parantumiseen asti. Tämä nimenvaihtokonsti on ollut ahkerasti käytössä kaikenikäisillä. Nimen suuresta elävyydestä löytyy esimerkkejä muistakin primitiivikulttuureista; Vanhassa Testamentissahan ihmiset esimerkiksi vaihtelevat nimiään suurten elämänmuutosten edessä.
Mitä tulee muinaissuomalaiseen nimenvaihtokäytäntöön, sen kai voitanee olettaa olleen loppujen lopuksi melko vapaata. Kaikki vähänkään varma tieto suomalaisesta nimeämisperinteestä on loppujen lopuksi vanhimmillaankin vasta 1500-luvulta, ja edustaa jo vainajalaitoksen ja kirkon institutionalisoimaa nimiperinnettä. Olkoonkin, että syntymänimi kuvaa lasta syntymässä, mutta vanhan nimenkäytön näkökulmasta ei liene outoa nähdä nimen muuttuvan ihmisen mukana joko uudeksi johdokseksi tai kokonaan uudeksi nimeksi. Sitä paitsi pienokaisen nimenvalinnan tärkeyden voidaan nähdä liittyvän läheisesti tämän suojeluntarpeeseen. Aikuisen ihmisen kohdalla ei ole samalla tavalla tarvetta kiinnittää huomiota suojelevaan haltiaan, vaan ennemminkin nimenomaan ihmisen osaan.
Esimerkkejä
Lopuksi täräytän muutaman esimerkin, joiden pitäisi antaa hyvän kuvan niin nimien kantasanoihin kuin niiden johdannaisiinkin. Ensimmäinen satsi on Vilkunan Etunimet-kirjasta, joka on hyvä lähde suomalaisiin taivutuksiin vierasperäisistä nimistä. Mutta tässä siis aivan kotimaisia:
Aikamieli, Aikio, Ano, Arijoutsi, Arpia, Auvo, Himottu, Hirvi, Hyvätty, Ihalempi, Ihamuoto, Ikitiera, Ikopäivä, Ikäheimo, Ikävalko, Ilakka, Ilma, Ilmatoivia, Jurva, Kaivattu, Kaipia, Kauko, Kaukovalta, Keiho, Kekko, Kokko, Kontio, Kostia, Kotarikko, Kultamies, Kultimo, Kukurtaja, Kylli, Lalli, Leino, Lemmäs, Lempiä, Lempo, Maanavilja, Meripäivä, Mielikki, Mielitty, Mielo, Montaja, Nousia, Osma (=ahma), Osmo (=nuori mies), Otava, Päivälapsi, Päiviä, Rautia (=seppä), Sarijoutsi, Sotijalo, Talvikki, Tapatora, Tapo, Tiera, Toiva, Toivelempi, Toivikki, Toivottu, Torio, Tornia, Unaja, Untamo, Unti, Unto, Utujoutsi, Valta, Valtari, Vihas, Vihavaino, Vilja, Viljakka, Viljari, Viti, Äijö.
Seuraavassa listassa on nimiä Suomen kulttuurihistoria I -opuksesta, joka sisältää laajemminkin selvitystä muinaissuomalaisista nimistä, mutta 1920-luvulla julkaistuna sisältää luultavasti myös vähemmän paikkansa pitävää tavaraa. Olen seuraavaan yrittänyt valita muutamia uskottavalta tuntuvia:
Airikka, Ampuja, Hellikki, Hopea, Hyvätty, Janakka, Joutsi, Joutsimies, Jutikka, Kainu, Kaivas, Kalamies, Kalervo, Kalpio, Kare, Koira, Koveri, Kulta, Kultimo, Kupias, Kurikka, Kuutamo, Laulaja, Lemmikki, Lyylikki, Mieho, Miela, Mielipäivä, Miekka, Mietti, Neuvo, Ora, Otra, Paasia, Paaso, Puukko, Päivö, Rahikka, Raita, Rasantaja, Repo, Salme, Susi, Säisä, Tammi, Tapavaino, Tietävä, Tornio, Toivas, Toivettu, Toivio, Tuiretuinen, Tulo (=tuli), Tuntia, Tuomikki, Tuuli, Untamo, Uro, Vaania, Vaino, Vaito, Vartia, Vasara, Venemies, Vesi, Vesivalo, Viljo, Väinä, Äiniö
Nimistönkään osalla ei tule unohtaa kulttuuriyhteyksien vaikutuksia. Nimiä on lainattu lähinaapureilta ja ajan kuluessa niitä on saattanut kulkeutua kauempaakin saaden suomalaisen ulkoasun. Jo muinaisaikana on käytössä ollut nimiä, joiden alkuperäinen merkitys on ollut hämärä. Seuraava lista sisältää niukasti varmasti muinaissuomalaista materiaalia, mutta antaa jonkinlaisen kuvan muunkielisen nimistön sopeutumisesta suomenkieleen:
Aatso (Adam), Auni (Agnes), Ahvo (Agabus), Aarto (Artur), Asko (Askold), Tuokko (Daavid), Rieti (Fredrik), Kauro (Gabriel), Kuuti (Knut), Liekko (Helena), Pekko (Petrus), Soini (Sven), Tuure, Turo (Tor), Toro (Torsten), Tommo, Tohmas (Tuomas), Valto (Valdemar)
